Heippatirallaa rakkaat lukijat!
Syksyinen ilma tuoksuu ihanalle, tekisin mitä vaan jotta pääsisin kirmaamaan metsään, pelloille, ruskalehtien sekaan. Olen oppinut tässä lepäillessäni heittämään itse itselleni lelua, tökkimään kuonollani erilaisia esineitä pyynnöstä, järsimään pahvilaatikoita yms yms. Melkoisen rankkaa tämä on, en millään jaksaisi.. olla paikoillani! Äiti kävelyttää minua pari kertaa päivässä mutta ihan liian lyhyitä lenkkejä! Tuskaa. En saa nähdä kavereita, enkä tervehtiä lenkillä ihmisiä tai koiria. Jalkani on vielä hiukan arka, mutta kävelen jo melkein normaalisti. Ainakin silloin kun joku näkee, minua vähän hävettää olla rampa. Haluaisin niin kovasti leikkimään! Mutta minun pitää toipua vielä monta monta viikkoa! :<
Mitä hajuja ulkona onkaan, en ennen niin välittänyt niistä. Onneksi Äiti antaa minun haistella kauan pylväitä ja puita. Istun kotipihalla pitkiä aikoja ilmaa haistellen, tuuli tuo ihania tuoksuja luokseni.
Äiti lähtee nykyään pois kotoa ilman minua usein. Ei ole reilua. Ennen pääsin hänen mukaansa lähes kaikkialle mutta nyt ei enää. Sitten minä itken. Tuntuu pahalta ettei mennä enää koirapuistoon, hakumetsälle tai näyttelyihin. Ennen teimme niin paljon kaikkea jännittävää yhdessä! Äiti sanoi että tämä on vain väliaikaista mutta aika on minulle aika vieras käsite, ja olen hyvin hämmentynyt. Kerron äidille monta kertaa päivässä että rakastan häntä, varmuuden vuoksi. Äiti halaa minua ja sanoo; niin minäkin sinua. Kunpa aika menisi nopeammin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti